Aasien seikkailut neuvostojen maassa - osa II

Aasit ovat saaneet nautiskella täysin siemauksin Moskovasta, hulppeasta asumuksestamme, Inkan mainiosta seurasta ja etenkin kaikenlaisista erinomaisista ruoista ja juomista. Mutta ihan ensiksi kuitenkin kaikkein tärkein: Vihdoin näimme Lenin-sedän! Ja sitä kohtaamista kyllä kannatti odottaa, ihan niin hämmentävää kokemusta aasit eivät osanneet odottaa. Sotilaiden (erittäin monen) ohjaamana, oudon punaisen valon valaistessa johtajan kasvoja kävelimme silmiä räpytellen hämärässä lasiarkun ohitse. Koko tilanne kesti ehkä kaksi minuuttia, mutta niistä kahdesta minuutista voisin kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan. Kuvia sisältä ei luonnollisestikaan saanut ottaa, mutta muita Lenin-aiheisia kuvia olemme ottaneet senkin edestä. 

 

Onneksi aasilla oli toinen aasi mukana, joka ehkä hieman vakaammin käveli mausoleumista ulos tukien värisevämpää aasia ja kykeni tekemään pikaisen debriefingin, jotta loput haudat pystyttiin Kremlin muurista katsomaan läpi. Kuitenkaan aasi ei kyennyt tavaamaan kyrillisia kirjaimia tarpeeksi nopeasti hautalaatoista ja löytämään ainoan suomalaisen eli Otto Wille Kuusisen hautaa, mutta hänkin levätköön rauhassa johtajansa läheisyydessä.

Leninhuuruista toipumiseen olemme käyttäneet aikaa ihastellen kaikkea muuta suuren ja mahtavan Neuvostoliiton ja äiti-Venäjän saavutusten kuvauksia kaikenlaisen taiteen eri muodoissa. Moskovan metro, jonka rakentamisen itse Stalin aloitti 1930-luvulla, tyydytti kyllä myös ainaista Lenin-nälkää. Metroa käyttää päivittäin yhtä paljon ihmisiä kuin Lontoossa ja New Yorkissa yhteensä, mutta päiväsaikaan suuria ruuhkia ei juurikaan ollut. Asemien taideantia sai ihailla rauhassa ilman tallatuksi tulemisen vaaraa. 

Stalinin pää korvattu kivoilla kyyhkysillä, Novoslobodskaya

Komsomolskaya

 

Komsomolskaya

Onnellisia ukrainalaisia, Kievskaya

Oma suosikkiasemani on jugend-tyylinen Novoslobodskayan asema, jossa on koristeellisia lasi-ikkunoita ja iso maailmanrauha-aiheinen mosaiikkiseinä, johon myöhemmin lisättiin kaksi kyyhkystä korvaamaan Stalinin muotokuva. Vaikuttavaa oli myös kulkea Park Pobedy -aseman maailman pisimpiä liukuportaita ja ihailla Kievskayan idyllisiä kuvauksia Ukrainan ahkerista ihmisitä, joiden elämästä sirppi ja vasara tekivät vielä onnellisempaa.

Voiton puisto

Vakuuttuneina aasit poistuivat myös Park Pobedy- puistosta (Voiton puisto), joka on rakennettu Suuren isänmaallisen sodan (2. maailmansota) muistolle. Monumentteja isossa puistossa oli vakuuttava määrä ja muutamia tärkeimpiä Venäjän nykysankareitakin oli muistettu. Eli Putinia ja Sochin olympialaisten mitalisteja.  

Novodevichyn hautausmaalta

Perjantaina ihastelimme lisää Venäjän sankareita Novodevichyn  hautausmaalla, jonne on haudattu Venäjän silmäätekeviä poliitikkoja ja kulttuurivaikuttajia Gogolista Jeltsiniin. Hautausmaan yhteydessä on edelleen toiminnassa oleva luostarialue, joka ennen tarjosi aatelisnaisille eläköitymispaikan. Jostain kumman syystä ohitimme samalla reissulla myös jalkapallostadionin, jossa kuulemma joskus vuonna 2018 järjestetään jotain jalkapallofaneille merkityksellistä. Ovelampi aasi (vain tällä kertaa) sai toisen aasin sanomaan ääneen jotain, mikä ehkä tietää paluuta Moskovaan viimeistään tuolloin.

Novodevichyn kirkosta

Viikonloppuna pääsimme Inkan opastuksella tutustumaan hipsterimpään Moskovaan, kokeilemaan mm. pizzaa jäätelöllä, maistelemaan oikeiden miesten drinkkiä, palaamaan rakkaaksi tulleeseen georgialaisen ruoan pariin, hurjastelemaan Inkan kyydissä kahdeksankaistaisilla Moskovan teillä, kuuntelemaan Stalinin kuolemasta kuolinpaikan läheisyydessä (kiitos Inka kaikista muistakin tiedoista pitkin viikkoa) ja vielä saunomaan kunnon suomalaisessa saunassa!

Kiitos Inka, kiitos Moskova, kiitos Lenin-setä! Dasvidanya Venäjä! Etiopia (jaiiiks), täältä me tulemme!

-Riikka

Inka, Land Rover, jäätävä taskuparkki sekä Moskovan valtionyliopisto

Jäätelöä pizzan päällä. Jatkoon.

Silmäpeliä

Kynnet kuin paikallisilla.

Uutta ja vanhaa Moskovaa

Aasien seikkailut neuvostojen maassa - osa I

Aasi on liikkeellä, tästä se lähtee!

Se perinteinen kaikenjyräävä ahdistus lähtemisestä, joka huutaa perumaan koko homman ja jäämään kotiin pötköttämään iski tutulla voimalla viimeisenä iltana. Kun rinkka oli pakattu ja kaikki muukin valmiina, koko reissusta tuli hetkeksi totta. Se tuntui pahalta. Ei paljon tullut yöllä nukuttua. Sitten aamuyöstä kun "heräsi" (nousi ylös), pesi hampaat, hyppäsi autoon, jätti raskaat jäähyväiset ja raahasi laukkunsa s-marketin kautta rautatieasemalle, kaikki tuntui taas lähinnä epätodelliselta. Mutta kun juna lähti liikkeelle kohti Pietaria, tuli jo vähän hymyäkin. Nyt tämä sitten alkaa!

Junassa matkalippumme tarkastivat ensin konduktööri, sitten suomalaiset rajamiehet ja vielä sen jälkeen heidän venäläiset kollegansa. Tullitarkastajan mielenkiinto kamojen tarkastamiseen kesti tarkalleen niin kauan kuin minulta kesti vetää reppuni penkin alta ja avata vetoketjua noin 4,5 senttimetriä. "Is okay", kaveri mumisi kaulukseensa jo käännyttyään kohti seuraavaa vaunua. Valtavat rinkkamme sekä Venäjää varten pakkaamat laukkumme hyllyllä eivät kiinnostaneet. Muutenkin näin kahden päivän otannalla Venäjällä tuntuu olevan tarkastuspisteitä, poliiseja, metallinpaljastimia ja läpivalaisulaitteita lähes joka paikkaan mennessä. Ainoa mikä puuttuu, on työntekijöiden motivaatio tehdä kenenkään (heidät itsensä mukaanlukien) elämästä hankalaa. Ihan kiva. Ehkä vähemmän yllättävästi Kreml oli poikkeus, jossa tarkastus oli huomattavasti tarkempi.

Palava pensas, Kirkko veren päällä, Pietari

Väriloistoa, Kirkko Veren päällä, Pietari

Turvamiesten ja -naisten työmoraalista on kenties osa lipsahtanut sille etupäässä vanhemmista rouvashenkilöistä koostuvalle ihmislinjastolle, joka ohjaa turistin mihin tahansa nähtävyyteen. Yksi myy lipun, yksi repäisee sen (ja tekee parhaassa tapauksessa lipun reunaan muutaman kryptisen merkin) ja kolmas tarkastaa sisällä, että onhan lippu varmasti oikea. Jossakin ensimmäisen ja kolmannen mummon välissä on yleensä vielä elektronin lukulaite, joka lukee lipun viivakoodin, sekä tietysti edelläkuvatun kaltainen armoton turvatarkastus. Ei huonosti, ottaen huomioon, että välimatka on usein se n. 10 metriä.

Kirkko veren päällä, Pietari

Sekä Pietari että Moskova olivat Riikalle jo entuudestaan tuttuja, mutta itse ylitin itärajan ensimmäistä kertaa. Löydettyämme hostellimme (ART Hostel Kultura, voimme suositella kaikille, edullinen ja laadukas, joskin ovelasti jemmattu sisäpihalabyrintin perukoille olemattomilla suuntaviitoilla) lähdimme katsomaan Pietarin keskustaa. Tsaarien ja muiden ylhäisten rakentaessa Pohjolan Venetsiaa, ohjenuora tuntuu olleen yksinkertainen: enemmän on enemmän. Valtavia pytinkejä, massiivisia pylväsrivistöjä ja kullattuja yksityiskohtia riitti joka nurkkaan. Voi vai kuvitella sitä tunnetta, jonka vallassa viime vuosisatojen turnipsejaan isolle kirkolle kauppaamaan tullut savupirtin talonpoika on ympärilleen katsellut. Liekö uskonut niin paljon kultaa olleen olemassakaan.

Jordanian portaikko, eremitaasi, Pietari

Kierrettyämme ensimmäisenä päivänä muut merkittävimmät nähtävyydet, pyhitimme seuraavan aamupäivän eremitaasille. Voittavaa strategiaa ei tunnetusti vaihdeta, ja sitä mitä Pietarin katukuva oli ulkona jatkoi eremitaasi sisällä. Jokainen huone tuntui olevan loisteliaampi kuin edellinen ja taideteoksia oli enemmän kuin keskisuuressa euroopplaisessa valtiossa asukkaita. Tämän paljouden keskellä kartan kanssa vaihtelevalla menestyksellä navigoidessa hiipii sieluun ähky, joka ohjasi askeleemme lopulta ulos taideaarteiden keskeltä niitä joitakin tunteja katseltuamme. Paikka oli kuite
nkin ehdottomasti maineensa veroinen ja vaikuttava kokemus. Miinusta ei tule myöskään siitä, että opiskelijakortilla koko lysti on ilmaista.

Matkallamme kohti juna-asemaa pysähdyimme Anna Ahmatovan pienessä museossa, joka oli lähinnä runoilijan koti sisustettuna sellaiseksi, kuin se hänen siellä asuessaan oli. Riikan lempirunoilijoihin kuuluvan traagisen hahmon arvostus säilyy edelleen korkealla vaikka selvisikin, että hänen jouluvalomakunsa oli melko railakas.

Moskovanjunassa saimme hintaan kuuluvat tarjoilut ja kaikki muukin oli viimeisen päälle. Juna-asemalla meitä oli vastassa Inka, joka vei meidät hulppeaan diplomaattiasumukseensa lähellä kaupungin keskustaa. Sieltä lähdimme tänä aamuna tekemään tutkimusmatkaa kaupungin ytimeen, tavoitteenamme katsastaa Kreml sekä Punaisen torin ympäristön perusnähtävyydet. Tavoitteessa onnistuttiinkin mallikaasti. Osuimme jopa Tuntemattoman sotilaan haudalle vahdinvaihdon aikaan, ja saimme nähdä komeat seremoniat. Ainoastaan Lenin-sedän matalaan majaan emme päässeet, sillä kuuluisa johtaja pitää nähtävästi vastaanottoaan vain kymmenen ja yhden välillä. Ihmeen kiireinen kaveri, siihen nähden että on kuollut. Täytyy käydä häntä moikkaamassa tulevina päivinä, joiden aikana tutustumme laajemmin Moskovaan ja saamme viettää lisää aikaa Inkan kanssa! Näistä lisää loppuviikosta.     

Vahdinvaihto, tuntemattoman sotilaan hauta, Moskova

- Heikki 

P.S. Loppuun vielä muutama ratkennut kaksinkamppailu:

Iisakin kirkko vs. Kirkko veren päällä (Kristuksen ylösnousemuksen katedraali) - Ensinmainittu oli kyllä massiivinen ja sinänsä upea, mutta jälkimmäisen värikkyys, mosaiikkien jännä lastenkirjamainen tyylikkyys ja yksityiskohtaisuus voittaa sille Pietarin ykköskirkon tittelin.

Georgialainen ruoka vs. Armenialainen ruoka - molemmat olivat erinomaisia, mutta tällä otannalla (kirkkoaasi osallistuu jatkossa mielellään tämän haastaviin kokeisiin) georgialainen voittaa! Matkan ylivoimaisesti paras ateria tähän asti nautittiin laatuseurassa Inkan lähiravintolassa. Nyt kun nämä Kaukasuksen -ia-maat on koettu, aiomme siirtää painopistettä lähistön -stan-maihin, joiden nimet koristavat kutsuvasti usean ravintolan nimikylttejä.

Pyhän Vasilin katedraali vs. Pyhän Jumalanäidin Suojaavan Hunnun Tuomiokirkko - Molemmat ovat nimiä sille kuuluisalle piparkakkutalon näköiselle kirkolle punaisen torin laidalla. Ensimmäinen on se yleisemmin käytetty, mutta jälkimmäinen on kirkon oikea nimi. Vaikka ymmärrämmekin ensimmäisen nimen suosion, kirkkoaasi kannattaa aina virallisuutta ja toivoo kirkon todellisen nimen (tai lyhenteen PJÄSHT - saa käyttää) yleistyvän tulevaisuudessa.

P.P.S. Tämän blogiohjelman kanssa täytyy näemmä tapella aika kovasti, ainakin näin amatöörinä. Pahoittelut esteettisyysvajeesta, katsotaan tapahtuuko sille jotakin tulevaisuudessa.

Meille loistaa valot Moskovan.

Kuka, mitä, milloin, miten niin ja miksi ei?

Ninaitwa Heikki. Jina langu Riikka. Tunatoka Finland. Olen nimeltäni Heikki. Minun nimeni on Riikka. Olemme kotoisin Suomesta. Siinä muutama niistä monista, mutta kuitenkin niin kovin harvan tuntuisista murusista swahilia, joita onnistuimme syksyn aikana haalimaan ja joita emme onnistuneet joululomalla kokonaan unohtamaan.

Kyseisten murusten haalimisesta tuli meille ajankohtaiseksi viime lokakuussa, kun sähköpostilaatikkoihimme iskeytyi tuhannen voltin voimalla postia Suomen Lähetysseuran FELM Volunteer - ohjelmasta. Olimme käyneet Lähetysseuran Lähde liikkeelle - koulutuksen (käy sinäkin: https://www.suomenlahetysseura.fi/lahdeliikkeelle) alkuvuodesta, ja olimme haaveilleet mahdollisuudesta viettää tämä kevät kurssin mahdollistamalla ulkomaan vapaaehtoistyöjaksolla siellä kuuluisassa paikassa "jossakin". Sanomattakin siis lienee selvää, että kun meille selvisi että pääsemme suorittamaan jaksoa paitsi samaan aikaan, myös samaan maahan, ei sinä kyseisenä päivänä enää pahemmin gradua kirjoiteltu. Olemme myös aika vakuuttuneita siitä, että sinä lokakuisena päivänä paistoi aurinko aamusta iltaan, ihmiset hymyilivät enemmän ja unicafen ruoka maistui paremmalta. Tästä ei löytynyt kuitenkaan enää myöhemmin mitään merkkejä puolueettomista lähteistä, joten jääköön tämä sivuhuomautukseksi.

Tuo "sama maa", joka ylempänä mainittiin, on itäisessä Afrikassa juuri päiväntasaajan alapuolella ja on nimeltään Tansania. Riikka pääsee volunteeriksi Mwanzan kaupunkiin Victoriajärven rannalle, ja Heikki menee Arushaan, Kilimanjaro- ja Meru-vuorten kupeeseen. Olemme siis molemmat pohjoisessa Tansaniassa maaliskuun alusta toukokuun loppuun, ja välissämme on "vain" sellainen pikkiriikkinen Serengetin kansallispuisto.

Tämä jakso on osa meille suurta kokonaisuutta. Heikki vietti (seurakunta)nuoruutensa Espoon Tuomiokirkkoseurakunnan toiminnassa. Silloin ennen wanhaan, ja yhä edelleen, kyseisen seurakunnan nuorisotyön vuoden huipennus on riparikesän paketoiva ja syksyn käyntiinlaittava Big Camp - tapahtuma. Tuon kyseisen huipennuksen huipennus oli, ja yhä on, Simojoen ja Kaskisen luoma afrikkalainen gospelmessu illan päätteeksi. Siinä messussa on monet isot tunteet ja oivallukset ja pyhät hetket kokettu, ja monesti pyydetty esirukouslaulun sanoin: "siunaa kirkkoasi / joka ääriin maan / lähtee Pojastasi kertomaan". Siinä tietysti kun isolla porukalla lähdetään hartaasti veisaamaan, on selvä että tietyistä tavuista tulee toisinaan vähän turhan pitkiä ja laahaavia. Vielä selvempi homma on, että näissä piireissä ei koskaan jätetä käyttämättä herkullista mahdollisuutta nerokkaisiin tai joskus jopa hieman vähemmän nerokkaisiin puujalkavitseihin. Näin ollen voimme vihdoin antaa eräänlaisen vastauksen niille kaikille, jotka ovat vuosien varrella Espoossa ja miksi ei muuallakin pohtineet, että mitäköhän sille kirkkoaasille kuuluu. Sille, joka lähtee kertomaan Jumalan Pojasta ääriin maan. Voimme kertoa, että ainakin kaksi sellaista aasia istuu nyt jännittyneenä erään järvenperäläisperheen tietokoneen edessä ja pohtii että mitäköhän tässä käy. Ja kyllä, esirukousta tarvitaan varmasti yhä. Ja aika paljon.

Riikka puolestaan nuoruudessaan lähinnä haaveili afrikkalaisten rytmien luomavista ja ah niin houkuttelevista rytmeistä. Monenlaisten vaiheiden ja pohdintojen seurauksena sekä afrikkakärpäsen jätettyä Keniassa syksyllä 2014 lähtemättömän puremajäljen, Riikka on hieman pöllämystyneenä valmis seikkailuun, joka todennäköisesti antaa vastauksia ja avaa uusia ovia. Vaikka yllättäviä ja vaikeita kysymyksiä taitaa tulla tuplasti enemmän, onneksi hänellä on maailman paras aasi matkakumppaninaan, jonka kanssa jakaa tämä mieletön mahdollisuus.

Tämän blogin myöhemmät vaiheet tulevat käsittelemään valtaosaltaan FELM Volunteerina toimimista, ja kerromme Tansaniaan ja tehtäviimme liittyvistä yksityiskohdista tarkemmin myöhemmin. Paitsi että Heikki on onnistunut löytämään uuden, aikaisemmin hieman vieraamman samaistumispinnan nuoruuteni hengellisestä kasvuympäristöstä ja sen käyttämästä kielestä (eli havainnut olevansa aasi), Lähetysseuran tehtävät ovat muutenkin osa suurempaa matkakokemusta. Nokkelimmat lukijat ovatkin jo tässä vaiheessa jo varmasti teroitelleet lynkkauskirveitään huomattuaan kuinka ne tuolla niin sujuvasti juttelevat maaliskuun alusta ja on nyt jo muka lähtökuopissa hytisemässä. Aasi mikä aasi. Mutta, kuten tv-shop opettaa, ei tässä vielä kaikki!

Meille oli alusta asti selvää, että kun kerran noin kauas mennään, olisi ihan pöljää mennä suorinta tietä. Kun kerran aikaa on ja rahasta emme kunnon teologeina ymmärrä yhtään mitään, nyt olisi erinomainen mahdollisuus vähän nähdä maailmaa. Riikka on jo useammassa liemessä keitetty, Kenian lisäksi Intian ja Kaakkois-Aasiankin veteraani, mutta Heikki on hurjimmillaankin, lainaten Modern Family-sarjan Phil Dunphyä "usein ajanut autolla läpi asuinalueista, joista on vasta ihan lähiaikoina tullut keskiluokkaisia." Avarrettavaa siis tajunnassani riittää. Hyvin nopeasti selvisi, että niin paljon kuin kivoja paikkoja löytyykin, on yksi kuitenkin ylitse muiden. Etiopia. Mielenkiintoista historiaa ja kiinnostavia hahmoja ja tapahtumia löytyy tuhansien vuosien takaa aina nykypäivään asti. Kristinusko on ikivanhaa, luonto kaunista ja matkailijoiden kokemukset poikkeuksetta varsin positiivisia. Erinäisten vaiheiden jälkeen asiat kehittyivät siihen pisteeseen, että helmikuusta tuli meille Etiopia-kuukausi. Nähtävää ja tehtävää riittäisi varmaan vuodeksi, mutta aika paljon ehtii kuukaudessa toivon mukaan näkemään! Tästäkin myöhemmin lisää.

Ennen helmikuuta on kuitenkin vielä päiviä, ja ne päivät käytämme Äiti Venäjän syleilyssä. Lentomme Addis Abebaan lähtee nimittäin Moskovasta. Paitsi että Moskovan tammikuuhan menee tunnetusti tosi kätevästi samoilla pakkauksilla kuin mikä tahansa Afrikan reissu, punaisen torin liepeille meitä vetää Riikan entinen kämppis Inka. Inka lähti töiden perässä itään, ja me olemme nöyrästi lupailleet mennä häntä sinne katsomaan jo hyvän aikaa, päätimme ruksia vielä yhden listalla olleen kohteen samalla vaivalla. Se, kuinka kätevää se oli, selviää tulevaisuudessa. Mutta uskallamme odottaa että reissusta tulee melko hieno, avartava ja opettavainen kaikkine sen eri osineen.

Pyrimme päivittämään tätä blogia mahdollisimman usein (kuvien kanssa). Haluamme vielä tässä vaiheessa korostaa, että kaikki tässä blogissa esitettävät mielipiteet ovat omiamme, eikä näitä pidä Tansaniankaan osalta sotkea Suomen Lähetysseuran kannanotoiksi. Vastailemme mielelläni kysymyksiin, ja toivoisinkin että kommentoisit, kysyisit ja ottaisit selvää niistä asioista, mitkä jäävät sinua askarruttamaan.

Tervetuloa kirkkoaasin matkaan ääriin maan!