This is Africa!

Morogoron siirtomaa-ajan arkkitehtuuria.

Majoituimme Morogorossa Tansaniassa kolmisenkymmentä vuotta majailleen suomalaisherrasmiehen ylläpitämään majataloon. Herra Leolla olikin tarinoita reppukaupalla meidän märkäkorvien ihmetykseksi ja huvitukseksi. Hyvät tovit istuimmekin varjossa puun alla suojassa tukahduttavalta helteeltä, joka purkautui iltaisin raivokkaiksi ukkoskuuroiksi, ja kuuntelimme Leon tarinoita ja katselimme pihamaan arkoja kissanpentuja. Tähän oli aikaa, sillä Morogoron elämä oli sitä stereotyyppisempää Afrikkaa aikakäsityksiltään. Päivään ei hirveän montaa asiaa lähdetty änkemään, ja niidenkin aikataulut olivat sellaisia enemmän suuntaa antavia. Leon ja oman seurueemme, sekä Morogorossa asuvien lähettien Anna-Riitta ja Oskari Holmströmin ohella näimme kaupungissa vain yhden valkoisen ihmisen, joka katseli hämmentyneen näköisenä ympärilleen pääpostin ulkopuolella. Nyt tuntui siltä, että oltiin kunnolla "siellä jossain". Toisaalta oltiin myös Riikan lapsuudessa, sillä juuri pudasjärveläiset Holmströmit olivat käyneet Taivalkosken ala-asteella kertomassa lähetystyöstä mm. kahdeksanvuotiaalle Riikalle. Jälleennäkemiseen meni se lähes kaksikymmentä vuotta, ja se tapahtui Morogoron luterilaisen piispan toimistossa, johon aasimme sekä Anna-Riitta Holmström kävelivät, toisistaan tietämättä täysin identtisissä vaatteissa. Maailma on hassu paikka.

Katukuvaa, taustalla Uluguru-vuoret.

Paljon maailman hassuudesta ja "siellä jossain" - olemisen tunteesta kulminoitui kiirastorstaipäiväämme. Meidät erittäin sydämellisesti vastaanottanut piispa Mameo lupasi lähteä kanssamme päivän retkelle kotikyläänsä, muutaman tunnin ajomatkan päähän kaupungista. Piispa kuuluu maasai-kansaan, joiden parissa Lähetysseura tekee paljon töitä juuri Morogoron alueella. Kansa pitää kiinni perinteisestä paimentolaiselämänmuodostaan ja on muutenkin hyvin vahva ja näkyvä poikkeus Tansanian yhteenhioutuneiden etnisten ryhmien mosaiikissa. Jopa Arushan vahvasti länteenpäin kallistuvassa katukuvassa näkyy tuon tuosta perinteisiin asuihinsa ja koruihinsa sonnustautuneita Maasaita, jotka tuntuvat lähes poikkeuksetta olevan ylväspiirteisiä ja pitkiä, kaiken kaikkiaan vaikuttavia ilmestyksiä. Vanhassa pitäytymisen varjopuoliin kuuluvat taas epäluuloisuus ulkopuolisia kohtaan, koulutuksen ylenkatsominen ja tyttöjen ympärileikkaaminen. Viimeksimainitun kauheuden kitkemisessä saavutettiin huomattava merkkipaalu, kun alueen maasai-johtajat kielsivät yksiselitteisesti tyttöjen silpomisen viime vuonna järjestetyssä kokouksessaan. Muutos on tietysti valtavan hidasta asioissa, joiden juuret ulottuvat niin kauas historian hämärään, mutta askel on silti äärimmäisen tärkeä. Se on sitä ennen kaikkea siksi, että se oli maasaiden oma päätös, johon vaikutti koulutettujen ja valistusta saaneiden maasaiden oma halu muuttaa omia perinteitä. maasait, kuten ehkä ihmiset yleensäkin, ovat varsin epäluuloisia ulkopuolelta tulevia neuvojia kohtaan (varsinkin sellaisia, joiden lauseet ovat muotoa "teidän pitää"). Nyt kuitenkin pitkä vaikuttamistyö, jota mm. Lähetysseura on ollut pitkäjänteisesti tekemässä, on alkanut kantaa uudella tavalla hedelmää. Tie on vielä luonnollisesti todella pitkä, mutta kuunnellessamme nuoren polven Maasaita (nämä haastattelut olivat varsinainen syy Morogoroon tulemiselle) tuntui siltä että toivoa on. Niin väsynyt lause kuin se onkin, koulutus on vaan avain jotakuinkin kaikkeen. Oli inspiroivaa kuulla se asianosaisten itsensä suusta.

Mutta takaisin kiirastorstaihin. Kylävierailumme syynä oli se toinen suuri kivi maasai-yhteisön kollektiivisessa sandaalissa, nimittäin kiistat maaomistuksesta. maasaiden parissa kovin jätkä on edelleen se, jolla on eniten karjaa (ja vaimoja, mutta se on toinen juttu), ja karja tarvitsee ravintoa. Koska tosimies ei rupea rehua farmaamaan, liikutaan karjalaumojen kanssa vihreämmille niityille aina kun edellinen asuinseutu alkaa olla loppuunkaluttu. Tällainen elämänmeno ei ilahduta maanviljelijöitä, joilla on ymmärrettävästi vähän toisenlaisia suunnitelmia viljelyksilleen kuin järjestää all you can eat-buffetteja ohivaeltavien maasaiden karjalaumoille. Maasait ovat tyytymättömiä hallituksen passiivisuuteen. Heidän mukaansa hallitus on toiminut (silloin kun se on toiminut) lähinnä reaktiivisesti, ja aloite on jäänyt paikallistasolle. Näin maanviljelijöiden ja maasaiden kiistat ovat edenneet jopa väkivaltaisuuksiin asti. Näin oli käynyt myös piispan kotikylässä, ja viimeisimpänä käänteenä maanviljelijät olivat päättäneet kaivaa peltojensa ympärille, jonka nimi olisi keskiajan Euroopassa ollut vallihauta, mutta täällä sitä kutsutaan tuttavallisesti vain ojaksi.

Kun astuimme aamulla Kuusikallioiden autoon, ei takapenkillä istunutkaan piispa, vaan kaksi suunnilleen aasien ikäistä naista. Piispalle oli tullut tärkeä meno, mutta hänen veljentyttönsä Rachel, oikeustieteen opiskelija otti setänsä paikan asiantuntijana, oppaana ja tulkkina. Toisen naisen henkilöllisyys ei ainakaan meille ikinä selvinnyt, ja hän katosikin välittömästi saavuttuamme Kambalan kylään. Taisi olla kyydin tarpeessa. Kambalassa kurvasimme ensin piispan kotitalon pihaan, ja piispatar tarjosi vierailleen uskomattoman hyvää teetä ja maukkaita munkkeja kuulumistenvaihdon lomassa. Samassa juttutuokiossa selvisi myös se että emme pääsisikään illalla ehtoolliselle. Koska piispa ei tullutkaan, oli kiirastorstaikirkko pidetty evankelistan johdolla sanajumalanpalveluksena aamuvarhaisella, kuten ehtoollisen asettamisen muistopäivän henkeen kieltämättä kuuluukin. Myös Rachel tunnusti, että ei oikeastaan tiedä maaoikeuksiin liittyvästä lainsäädännöstä juuri mitään, sillä häntä kiinnostavat enemmän ihmisoikeudet. Tästäkään ei ongelmaa saatu aikaiseksi, sillä kylä oli Rachelille tuttu ja hän tulkkasi masai-kielistä keskustelua erinomaisesti.  Silti meitä afrikkanoviiseja alkoi jo hieman hymyilyttää.

Riikka ja uudet ystävät

Lisää oli kuitenkin luvassa, kun siirryimme kylän toiselle laidalle tapaamaan kyläpäällikköä. Arvokkaalla herralla oli toki tiedossa että vieraita tulee "tänään", mutta sen täsmällisempien aikamääreiden ilmoittaminen olisi ollut outoa. Saapuessamme paikalle meitä oli vastassa muutama vanhempi herrasmies sekä kymmenkunta pientä lasta, joiden elämään "mzungut" kameroineen ja kummallisine hiuksineen toivat tervetullutta vaihtelua. Kun lasten kanssa viihdytimme toinen toisiamme, soittelivat vanhemmat miehet päällikölle ja sellaisille kylänmiehille, jotka saattaisivat tietää, mistä tämän voisi löytää. Lopulta mies saapui paikalle, antoi yhdellä lauseella koko ajan vieressämme istuneelle vanhemmalle herralle luvan kertoa kylän asioista, ja katosi. Mies alkoi kertoa kylän tarinaa (jonka luonnollisesti tunsi paremmin kuin hyvin) kun me vilkuilimme epäuskoisina päällikön loittonevaa selkää. Myöhemmin hän kuitenkin palasi tuoden virvokkeita sekä erinäisiä asiakirjoja, joissa näkyi erilaisia linjanvetoja siitä, mikä osa maasta kuului kenellekin.  

Sitten oli aika lähteä katsomaan "ojaa", joka aiheutti paimentolaisissa pelkoa eläinten ja lasten turvallisuudesta. Ympärillemme oli kerääntynyt vajaat parikymmentä maasai-soturia, jotka lähtivät saattueena mukaan eturintamaan. Ojalle päästäksemme ajoimme umpipuskassa sen verran pitkän matkan, että aloimme jo ihmetellä, että lapsen joka aikoo ojaan pudota, on syytä ottaa eväät mukaan lähtiessään kylästä. Toisaalta juuri lapset paimentavat usein laumoja niiden etsiessä ravintoa, ja ojan täyttyessä vedellä eläinten houkutuksen kurottaa juomaan ja siten pudota alas luita katkoen ymmärtää riskiksi. Riski konkretisoitui kun saavuimme kuilun reunalle. Maanviljelijöiden "oja" oli noin kuusi metriä syvä ja kaksi metriä leveä, kunnioitusta herättävä puolustusmekanismi, jota kaivettiin isoilla kaivinkoneilla. Maasaiden mielestä aita olisi ollut inhimillisempi ja turvallisempi ratkaisu. Valtiota haluttiin aktiivisemmin mukaan linjaamaan maanjaosta, vaikka samalla siihen suhtauduttiin pessimistisesti. Tansanian valtio kun ei tunnusta paimentolaisuutta elinkeinona. Paimentolaiselämän sovittaminen nykyaikaiseen yhteiskuntaan ei kieltämättä ole kovin helppo pala purtavaksi, vaikka maasaiden hädän elinkeinonsa puolesta ymmärtääkin. Toivottavasti keskusteluyhteys eri osapolten välillä vahvistuu. Kaiken kaikkiaan päivä oli hyvin opettavainen, ja kaikkine käänteineen (palattuamme Morogoroon meni illallisella kaupungin hienoin hotellikin pimeäksi ja tarjoilijat hortoilivat pimeässä kynttilöiden kanssa) täyttä Afrikkaa.

Visa, pastorit Rhoda ja Katri ja saarnaaja

Seuraavana päivänä, pitkäperjantaina, meidät oli kutsuttu kaupungin laitamille kirkkoon, ja kirkkoaasin vastuulle oli jopa sälytetty saarnatehtävä. Meitä oli toistuvasti kehotettu olemaan stressaamatta asiasta, ja pitkäperjantain sanottiin sisältävän täällä huomattavasti vähemmän synkistelyä kuin kotipuolessa. Edellisenä iltana illallisella Rachel kuitenkin onnistui saamaan pienen jännityksen pintaan kertomalla omia näkemyksiään kyseisen päivän kirkonmenoista, jotka taas olivat hyvinkin mollivoittoiset ja kotoisan kuuloiset. Emme kuitenkaan päätyneet muuttamaan saarnaamme, ja se menikin ihan mukavasti meidän vuoroillamme puhuessa ja pastori Rhodan kääntäessä. Kirkossa nähtiin myös lasten esittämiä näytelmiä, joista toisten tunnistaminen pitkäperjantaihin liittyviksi Raamatun kertomuksiksi oli huomattavasti helpompaa kun toisten. Ilmeisesti osa isoon rooliin kaavailluista lapsista oli lähtenyt yllättäen lomalle, ja tuuraajien briiffaus oli jäänyt vähän pintapuoleiseksi. Toimivaa silti. Näin saatiin Riikka Pirin elämän ensimmäinen saarna hoidettua kunnialla läpi, aasien virallinen siirtyminen lähetyssaarnaajan kategoriaan suoritetuksi ja kirkkovuosi kuljetettua synkimpään vaiheeseensa ennen suurinta iloa.

Maasai-kuorolaisia ja jumiksen toimitajia.

Tämä ilo otettiin vastaan Morogoron hiippakunnan pääkirkossa, jossa oli tupa täynnä väkeä, tv-kamerat paikalla ja musiikkiesityksiä toisensa perään. "KRISTO AMEFUFUKA", Kristus ylösnousi, kaikui useaan kertaan, johon seurakunta vastasi "AMEFUFUKA, KWELI, KWELI HALLELUYA (ylösnousi, totisesti, totisesti, halleluja)" jonka jälkeen kirkkokansa päästi ilonsa irti ulisemalla kuin palosireenit vaihtelevan aikaa. Juhlan tuntu oli käsin kosketeltava. Piispa Mameo saarnasi, ja maan tavan mukaan Morogoron Regional Comissioner, paikallishallinon korkein virkamies oli paikalla kertomassa omat terveisensä. Pääsiäisen jälkeen valtakunnan sanomalehdet ruotivatkin muutaman päivän piispojen ja poliitikkojen puheita kirkoissa. Molemmat olivat hyvin poliittisia näin pääsiäisenä, ja suunta oli sama: Korruptiota vastaan on taisteltava ja jokaista tarvitaan. Presidentti Magufuli oli osallistunut luterilaiseen pääsiäisjumalanpalvelukseen, vaikka onkin roomalaiskatolilainen. 

...ja näin.

Näitä lehtiä lueskellessa matkasimme Dar es Salaamiin, jossa aioimme viettää seuraavat pari päivää lomaillen. Kohde valikoitui kovin yllättävästä syystä, nimittäin jalkapallon vuoksi. Etenkin 50% meistä olikin yhtä hymyä, kun saimme Lähetysseuran luottokuski Allanilta käteemme liput Tansania-Tsad-maaotteluun. Riemu muuttui kuitenkin seuraavana, oletetun pelipäivän aamuna epäuskoksi, kun Tsadin jalkapalloliitto tiedotti rahojen loppuneen ja maan vetäytyvän Afrikan-mestaruusturnauksen karsinnoista välittömällä efektillä ja perään Stubbilta tuttu "sori siitä". Riikka, joka oli psyykannut itseään ottelua varten jo useamman päivän, murtui silminnähden, kun taas Heikki tyytyi kuolemaan sisältä. Tästä syystä Riikka epäilee Heikin edelleen elävän kieltämisvaiheessa kriisinsä kanssa. Seuraavana aamuna istuimme Allanin autoon, ja kurvasimme kohti bussiasemaa. Hetken hiljaa oltuaan Allan totesi "Heikki, this is Africa." Uskottava se kai on. Yllättävämpää oli se, että lippurahat palautettiin jo seuraavana päivänä.

Katukuvaa eri puolilta Dar es Salaamia.

Kun aikaa näin yllättäen vapautui, päätimme katsella ympärillemme kaupungissa, joka oli lähes yksimielisesti dumattu liian kuumaksi, liian täydeksi ja liian kaoottiseksi liikenteeltään. Lämpötilan suhteen arvio olikin kohdallaan, mutta muuten pääsiäismaanantain vaikutus oli häkellyttävä ennakko-oletuksiimme nähden. Kaikki oli kiinni, eikä ihmisiä eikä autoja ollut missään. Kun vaeltelimme kirkkaassa valossa sinisen Intian valtameren rannalla talojen lomassa aavekaupungissa, tunnelma oli melko surrealistinen. Dar es Salaam ei paljastanut meille todellisia kasvojaan, eikä jalkapalloa, mutta tarjosi rauhallisen osuuden minilomaamme. Loman jatkosta ja paluusta arkeen työntekijäpäivien kautta kuulette lisää seuraavassa kirkkoaasissa!

 - Heikki & Riikka