 |
| Lengai-vuori lentokoneesta |
"Tossa on toi kiitotie, näetkö? Tervetuloa Malamboon". Lentäjä/pastori Jarkko huitoo kädellään jonnekin, missä allekirjoittanut näkee lähinnä kylän talojen loppuvan ja perinteisen afrikkalaisen "puskan", matalaa piikkikasvia kasvavan ruohotasangon, alkavan. Hetken päästä huomaan, että kenties tosiaan Jarkon osoittamassa paikassa piikkipuskat onkin raivattu pois ja jonkinlainen kaistale enemmän vähemmän tasaista maata on paljastunut niiden alta. Tuulisukkakin löytyy puunoksaan sidottuna. Vielä kun paikalla laiduntanut lauma vuohia väistää paimenineen armollisesti, pääsee kuusipaikkainen kone suorittamaan laskeutumisensa, joka on odotusarvooni nähden noin kuusisataa kertaa pehmeämpi. Silti ero lähtöpaikkaamme on valtava, eikä Arushan kenttäkään varsinaisesti ole mikään Frankfurt.
 |
| Malambossa. |
Mutta mitä tässä juuri tapahtui? Aloitetaanpa alusta. Mission Aviation Fellowship (MAF) on järjestö, joka oman itse määrittelee tehtäväkseen "bringing hope to isolated people" eli toivon tuomisen eristyksissä eläville ihmisille. Käytännössä tämä tarkoittaa usein sitä, että järjestö lennättää suurten välimatkojen ja hankalien tieyhteyksien maissa ihmisiä ja tarpeellista tavaraa paikkoihin, joihin muilla keinoilla matkaamiseen tuhlautuisi tuhottomasti aikaa. Nämä ihmiset ovat usein sairaanhoitohenkilökuntaa tai seurakunnan työntekijöitä, jotka menevät paikkoihin, joissa ei klinikoita tai kirkkorakennuksia juuri ole.
 |
| Nousu Malambosta. Lengai oikealla. |
Yksi paikka, jonne MAF lentää, on nimeltään Malambo, joka sijaitsee syvällä maasai-maalla Serengetin tasankojen, suolajärvi Natronin ja Kenian rajan muodostaman kolmion keskellä. Ol Doinyo Lengai, maasaiden pyhä vuori, vartioi kylää horisontissa. Matka autolla Arushasta veisi jotakuinkin kaiken valoisan ajan päivästä, vaikka matkaa on "vain" vajaat 400 kilometriä. Nyt ollaan todella siellä kuuluisassa jossakin, keskellä ei mitään. Toisaalta ei voida sanoa että oltaisiin täysin modernin maailman ulottumattomissa. Siitä todistaa selkeimmin upouusi kännykkämasto, joka hallitsee maisemaa joka puolelta. Ihmiset tulevat ottamaan meitä vastaan. Jarkko on heille tuttu jo useilta lennoilta, samoin saksalainen Angela, joka on tullut paikalle katsomaan, mitä hänen tukemansa ja opastamansa naisryhmät ovat viimeaikoina puuhailleet. Minä ja amerikkalainen Pam, joka Angelan tavoin tukee pienyrittäjyyttä maasaiden parissa, olemme uusia tulokkaita. Itse olen aseistautunut kynällä ja paperilla. Minun tehtäväni on kirjoittaa juttua paikallisesta raamattukoulusta.
Ensitöikseni lounaan jälkeen kiipeän kuitenkin Jarkon kanssa takaisin lentokoneeseen, joka lastataan lisäksemme neljällä, perinteisiin maasai-sotureiden asuihin veitsineen päivineen sonnustauneella, evankelistalla. Malambo nimittäin on, niin uskomattomalta kuin se ympärille katsomalla tuntuukin, jonkinlainen keskus. "Ne muut kylät ovat OIKEASTI syrjässä, OIKEASTI pieniä ja OIKEASTI aika kehittymättömiä", ja siksi MAF:in toimintaperiaate täällä onkin se, että Malamboon tullaan pariksi päiväksi, ja sieltä käsin lennätetään sitten "niihin muihin kyliin". Tällä kertaa viemisinä on siis evankelistoja, jotka menevät paikalle palvelemaan seurakuntaa, esimerkiksi pitämään jumalanpalveluksia, antamaan avioliittoneuvontaa tai johtamaan kuoroharjoituksia. Todennäköisimmin näitä kaikkia, ja vähän muuta.
Ensimmäisen kylän kiitotie kieltämättä tukee tätä mielikuvaa. Malambon vastaava alkaa tosiaan tuntua international airport - tasolta. Luonnonlakeja uhmaten kiitotie näyttää olevan samaan aikaan ylä- ja alamäessä, sekä hieman vinossa sivusuuntaakin. Paikalla on myös termiittien kaivamia kuoppia ja kiitotien päässä muutama lehmä, jolla ei ole aikomustakaan siirtyä. Silti sekä lasku, että kiitosrukouksen jälkeen hyvästiksi vilkuttaneen evankelistakaksikon puiden lomaan katoamisen jälkeen tapahtunut nousu sujuvat ongelmitta. Pilotti ei kuitenkaan ole tyytyväinen. Hänellä on sanansa sanottavana Malambossa tämän kiitotien kunnosta.
 |
| Elisha esittelemässä Raamattukoulua. |
Seuraavassa kylässä asiat ovat paljon paremmin ja kiitotiekin on, tällä päivitetyllä ymmärrykselläni ko. sanan mahdollisista merkityksistä, varsin hieno. Matkalla näemme myös kirahveja savannilla. Jätettyämme evankelistat kylän markkinahumuun, palaamme Malamboon. Jarkko käy noukkimassa heidät takaisin seuraavana päivänä. Minä keskityn jututtamaan raamattukoulun pääopettajaa ja kylän vanhinta evankelistaa Elishaa. Hänen koulunsa antaa opetusta maasaiden maa-kielellä, joka on täysin poikkeuksellista Tansanian swahilin hallitsemassa opetuskentässä. Siksi koulun järjestämille evankelistan pikakursseille hakeutuukin maasaita aina Keniaa ja Morogoroa myöten. Oppilaat tuntuvat olevan äärimmäisen motivoituneita, eikä koulussa anneta edes kirjoitus- ja lukutaidon puutteen haitata. Ne taidot kuulemma oppii siinä kätevästi samalla kun oppii "elämään kuin Jeesuksen opetuslapsi" - koulun mottoa ja Elishan unelmaa lainaten. Työ kantaa hedelmää. Malambon ensimmäinen, amerikkalaisten lähettien perustama kirkko on vuodelta 1954, ja olen aika varma että rakkaaseen Arabianrannan yksiööni olisi mahtunut heittämällä enemmän väkeä. Uusi, paljon isompi, on rakennettu ensimmäisen viereen 1984 ja näiden takaa löytyy jo aivan uusi ja kylän mittakaavassa valtava rakennus, otettiin käyttöön vuonna 2012, joskaan se ei ole vieläkään "ihan valmis". Elishan aloittaessa työt Malambossa vuonna 1977, hän oli ainoa työntekijä, eikä ensimmäisessäkään kirkossa juuri tilanpuutteesta kärsitty. Nyt työntekijöitä on yli neljäkymmentä ja seurakunta, joka käsittää noin 150x100 km kokoisen alueen, aiotaan jakaa kahtia ensi vuoden alussa, joka tulee helpottamaan huomattavasti työntekijöiden arkea.
Vietin Malambossa paljon aikaa Elishan Dodoman yliopistossa farmasiaa lukevan pojan Lemayanin kanssa, joka on äärimmäisen hieno mies siitä huolimatta, että onkin Tansanian kovin Bayern München- fani. Hänen kanssaan kävimme kiertelemässä torilla ja katsomassa mestareiden liigaa yhdessä kylän muiden nuorten miesten kanssa kylän suurimmalta tv-ruudulta. Tuumia taisi olla 32. Oli erittäin mukava vaihtaa ajatuksia tämän fiksun nuoren miehen kanssa Malambosta, maasaikulttuurista, elämästä, uskosta ja jalkapallosta. Kaiken kaikkiaan Malambon reissu on kyllä ehdottomasti yksi Tansanian ajan kohokohtia tähän asti!
 |
| Grillailua Merun varjossa. |
Arushaan palattuani minua odotti kutsu Mesiäislehtojen organisoimiin vappuaaton juhliin. Olin jo unohtanut koko kyseisen juhlapyhän, mutta lupaukset simasta, munkeista ja grilliruuasta laatuseurassa typistivät vastaukseen tarvittavan miettimisajan sekunnin murto-osiin. Illasta tulikin erittäin hauska ja Arushan suomiyhteisöstä paikalla oli varsin hyvä prosentti. Tämä näkyi mm. juttujen tasossa, sillä huomattava osa ajasta, kulttuurillemme uskollisesti, kului eri ihmisten kertaillessa, kuinka fyysisesti pahalta mikäkin osa eri vuorille kiipeämisestä tuntui.
Palatessamme kotiin Kuusikallioiden kyydillä, oli kotitielleni kääntyvä pätkä tukossa. Mahduimme niukin naukin pujottelemaan pysäköityjen ja koristeltujen rekkojen seassa ja päättelimme, että huomenna olisi lupa odottaa jonkinsorttista vappuparaatia. "Kuulet kyllä ihan varmasti kun se alkaa", Visa vakuutteli. Hän oli oikeassa. Kellon näyttäessä 06:17, alkoi suoraan ikkunani alla uskomaton kakofonia eri tahtiin soittavia bändisoittimia, laulua ja ulinaa. Muutaman minuutin itsepetoksen ("kyllä mä vielä nukahdan") jälkeen hipsin katsomaan, kuinka työpaikka toisensa jälkeen marssitti tanssivat työntekijänsä bändin saattelemana alas katua stadionia kohden, jossa kuulemma palkittiin vuoden parhaita työntekijöitä ja pidettiin puheita. Marssijoiden jälkeen saapuivat jo yöllä kohtaamamme rekat ja autot, jotka olikin koristeltu varsin hienosti, tässä muutama:
Vapusta toivuttuani olikin edessä viimeinen toimistoviikkoni Arushassa, arkistointihommien viimeistely ja tavaroiden pakkaaminen hieman haikeissa tunnelmissa. Viimeiset kolme Tansanianviikkoani viettäisin muualla. Viikko sujuikin näissä merkeissä, vaikka kerkisin siinä sivussa sairastaa lyhyen kuumetaudin (kävin kaikissa testeissä, ei löytynyt mitään, äiti ja äidinmieliset huom) ja jättää monet jäähyväiset. Vaikka Arusha jaksaakin välillä vihastuttaa agressiivisilla kaupustelijoillaan ja pitkästyttää toimistoelämällään, oli se kuitenkin minulle muutaman kuukauden ajan koti. Ja hyvä koti olikin, nyt kun sitä näin miettii. Pieni haikeus hiipii kyllä puseroon, mutta eiköhän se tästä karise: Edessä kun on vielä muutama viikko erinäisiä seikkailuita, jälleennäkeminen aasikumppanini kanssa ja sitten paluu Suomeen.
Huhhuh, kirjoitinpas hullut määrät. Kiitos, jos jaksoit lukea tänne asti! Pysyhän kanavalla, kun kirkkoaasin seikkailut kaartavat kohti loppusuoraa!
- Heikki
Ensitöikseni lounaan jälkeen kiipeän kuitenkin Jarkon kanssa takaisin lentokoneeseen, joka lastataan lisäksemme neljällä, perinteisiin maasai-sotureiden asuihin veitsineen päivineen sonnustauneella, evankelistalla. Malambo nimittäin on, niin uskomattomalta kuin se ympärille katsomalla tuntuukin, jonkinlainen keskus. "Ne muut kylät ovat OIKEASTI syrjässä, OIKEASTI pieniä ja OIKEASTI aika kehittymättömiä", ja siksi MAF:in toimintaperiaate täällä onkin se, että Malamboon tullaan pariksi päiväksi, ja sieltä käsin lennätetään sitten "niihin muihin kyliin". Tällä kertaa viemisinä on siis evankelistoja, jotka menevät paikalle palvelemaan seurakuntaa, esimerkiksi pitämään jumalanpalveluksia, antamaan avioliittoneuvontaa tai johtamaan kuoroharjoituksia. Todennäköisimmin näitä kaikkia, ja vähän muuta.
Palatessamme kotiin Kuusikallioiden kyydillä, oli kotitielleni kääntyvä pätkä tukossa. Mahduimme niukin naukin pujottelemaan pysäköityjen ja koristeltujen rekkojen seassa ja päättelimme, että huomenna olisi lupa odottaa jonkinsorttista vappuparaatia. "Kuulet kyllä ihan varmasti kun se alkaa", Visa vakuutteli. Hän oli oikeassa. Kellon näyttäessä 06:17, alkoi suoraan ikkunani alla uskomaton kakofonia eri tahtiin soittavia bändisoittimia, laulua ja ulinaa. Muutaman minuutin itsepetoksen ("kyllä mä vielä nukahdan") jälkeen hipsin katsomaan, kuinka työpaikka toisensa jälkeen marssitti tanssivat työntekijänsä bändin saattelemana alas katua stadionia kohden, jossa kuulemma palkittiin vuoden parhaita työntekijöitä ja pidettiin puheita. Marssijoiden jälkeen saapuivat jo yöllä kohtaamamme rekat ja autot, jotka olikin koristeltu varsin hienosti, tässä muutama:
Vapusta toivuttuani olikin edessä viimeinen toimistoviikkoni Arushassa, arkistointihommien viimeistely ja tavaroiden pakkaaminen hieman haikeissa tunnelmissa. Viimeiset kolme Tansanianviikkoani viettäisin muualla. Viikko sujuikin näissä merkeissä, vaikka kerkisin siinä sivussa sairastaa lyhyen kuumetaudin (kävin kaikissa testeissä, ei löytynyt mitään, äiti ja äidinmieliset huom) ja jättää monet jäähyväiset. Vaikka Arusha jaksaakin välillä vihastuttaa agressiivisilla kaupustelijoillaan ja pitkästyttää toimistoelämällään, oli se kuitenkin minulle muutaman kuukauden ajan koti. Ja hyvä koti olikin, nyt kun sitä näin miettii. Pieni haikeus hiipii kyllä puseroon, mutta eiköhän se tästä karise: Edessä kun on vielä muutama viikko erinäisiä seikkailuita, jälleennäkeminen aasikumppanini kanssa ja sitten paluu Suomeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti