Via Dolorosa

Olimme Aksumin bussiaseman porteilla noin kello 5:25. Emme tienneet, että portit aukeavat vasta kuudelta, mutta silti emme olleet ensimmäisiä odottelijoita. Vähitellen väkeä kertyi paikalle enemmän ja enemmän, ja kello kuuden lähestyessä massa alkoi pakkautua porttien läheisyyteen ja puheensorina lakkasi. Aloimme aavistella, että tästä tulisi kilpajuoksu. Kun portit aukesivat, ihmiset lähtivät kaikki juoksemaan kuka minnekin, me muiden mukana. Kuulostelimme, miltä suunnalta kuului eniten "Mekele! Mekele!"-huutoja. Änkesimme sisälle bussiin, joka osoittautuikin oikeaksi. Saimme paikat, istuimme alas ja päätimme että tästä ei sitten liikuta. Erinäistä neuvonpitoa, äheltämistä ja huutoa jatkui sen muutaman kymmenen minuuttia, ja sitten bussi laittoi ovet kiinni ja oltiin liikkeellä. Tunnelma vapautui lähes välittömästi. Ihmiset alkoivat taas hymyillä, ja paikkoja vaihdeltiin siten että tutut pääsivät toistensa viereen. Näin aasitkin pääsivät samaan pilttuuseen, ja harvinaista kyllä, maksoivat matkasta täsmälleen asiaankuuluvan hinnan ilman ulkomaalaislisiä.

Matka Tigrayn osavaltion pääkaupunkiin sujui ongelmitta. Mekelessä menimme ensi töiksemme Danakilin matkanjärjestäjämme toimistoon, jossa puolestaan selvisi että meidät oli laitettu mukaan neljä eikä kolme päivää kestävälle seikkailuretkelle. Henkilökunta oli tästä kovin pahoillaan, ja löivät hyvitykseksi tiskiin ota neljä, maksa kolme päivää - tarjouksen, eli hinta pysyi ennallaan. Tämä oli meille oikein käypä ratkaisu. Kiertelimme hetken läheisellä torilla ja vetäydyimme hotellille keräämään voimia tulevaan koitokseen. Koimme tämän viisaaksi, sillä esitteessä oli jo lupailtu Danakilin syvänteen olevan ilmastoltaan yksi maailman epämieluisampia paikkoja, erään kohteemme olevan "kenties maailman huonoimman tien päässä" ja toiseen menemiseen vaadittavan "mahdollisten jännitteiden vuoksi" aseistettu saattue. Yllättävän hyvin heidän matkansa täyttyvät, vaikka myyntipuheet ovat tätä luokkaa. Miksi? Lain, joka kieltää alueella omatoimisen matkailun sekä ihmisen loppumattoman tyhmyyden lisäksi vastauksia voinee etsiä googlen kuvahaulla tai oheisista aasien napsimista otoksista.

Seuraavana aamuna yhdeksänhenkinen seurueemme kokoontui toimistolle. Aasien lisäksi ryhmään kuului ugandalainen matematiikanopettaja, addisabebalaistunut vanhempi saksalaisherra, joka oli saanut etiopialaisvaimoltaan luvan lähteä "hieman hulluttelemaan", etiopilais-kanadalainen konsultti sekä neljän hengen israelilainen rytmiryhmä, joka koostui kahdesta opiskelijaystävyksestä sekä sisko-veli-kaksikosta, joista veli oli juuri aloittamassa ja sisko juuri päättänyt asepalveluksensa. Kenties sotilaskoulutuksensa, kenties luonteensa vuoksi viimeksi mainitusta tuli joukon ohjelmavastaava. Tämä noin 145cm pitkä 24-vuotias viisi vuotta ilmavoimien upseerina palvellut tehonainen piti joukkoineen huolen siitä, että naurua, tanssia ja laulua matkalla riitti, ja jokainen luppohetki muuttui hetkessä hepreankieliseksi hulinaksi, johon etenkin retkikuntamme henkilökunta liittyi salamana mukaan. Tässä seurassa oli hyvä lähteä ihmettelemään luonnon kummallisimpia oikkuja, joita tähän Etiopian koilliskolkkaan on siunaantunut kasapäin.

Ensimmäisenä vuorossa oli yli sata metriä merenpintaa matalammalla sijaitseva Asalen suolajärvi. Oikeastaan järvi on enimmiltä osin suolakenttä tai -tasanko, ja toisinaan auton ikkunasta katsoessaan näytti, että auto liikkui lumen päällä. Ohitimme useita kamelikaravaaneja, jotka tulevat tänne louhimaan suolaa kuljettaakseen sen harkkoina lähialueen jälleenmyyjille. Lumikenttämielikuva on Asalen lähellä sangen kaukana totuudesta, sillä paikka on keskilämpötilaltaan maapallon kuumimpia. Siinä me osuimme paikalle lähes arktisissa, vain noin 32-37 asteen lämpötiloissa, huidellaanhan kesällä helposti viidenkympin kuumemmalla puolella. Lämpö ja seisova ilma lisäsi paikan epätodellisuuden tuntua entisestään, ja toivottavasti kuvamme välittävät edes ripauksen tuota surrealismia.  Etenkin auringonlasku utuisten suolakenttien keskellä oli aavemainen kokemus. Tasapainottavan elementin kokemukseen toi takaa kaikunut mekkala, sillä israelilaiset olivat jo pistäneet bileet pystyyn ja (paikalla oli myös toinen ryhmä) brittiläis-ruotsalaisella yhteistyöllä toteutettu, vasta etiopialaisen intervention ratkaisema viinipullonavausoperaatio aiheutti erittäin suurta hilpeyttä. Yöksi vetäydyimme paikallisen Afar-heimon kylään, jossa nukuimme tähtitaivaan alla sängyissä, jotka muovasivat selkärangan ergonomisesti L-kirjaimen muotoon. Kova tuuli ja lentävä hiekka lisäsivät entisestään yön nautinnollisuutta.

Yön jäljiltä etenkin allekirjoittanut heräsikin hieman heikossa kunnossa. Tästä huolimatta matka jatkui paikkaan nimeltä Dallol. Perillä vastaan tuulahti Yellowstonesta tuttu mädän kananmunan lemu, joka kertoi alueen runsaasta rikkipitoisuudesta. Rikki olikin muovannut ja värjännyt maaperää laajoilta alueilta niin ällistyttävän muotoisiksi ja värisiksi, että edes Yellowstonen vastaavien ilmiöiden pohjalta ei ihan oikein osannut tällaista odottaa. Lyhyehköksi jääneen miehityksensä aikana italialaiset hääräilivät alueella keräämässä sen kemiallisia kummallisuuksia, ja heidän tähän tarkoitukseen pystyttämänsä leirin rauniot olivat edelleen kahden suurimman sekopäisenvärisen ja -muotoisen keskittymän keskellä lisäämässä Dallolin maailmanlopun tunnelmaa. Kuvat kertokoon lisää.

\

Tällä kertaa yö vietettiin hieman mukavammin hieman isommassa ja modernimmassa kylässä muutaman perheen ylläpitämässä vierastalossa. Ruoka oli taivaallisen hyvää ja iltanuotiolla israelilaiset improvisoivat kaikille matkalaisille ja lähialueen lapsille käyttöesineistä soittimia, joiden avulla tulkitsimme erinäisiä poptaivaan kiintotähtiä epäilemättä hyvin koskettavilla tavoilla. Ainoa miinus oli se, että vointini ei ollut juurikaan kohentunut, ja illalla nousi kuume.

 

Aamulla olo oli muuten parempi, mutta jokin paikallinen hyönteismaailman peto oli puraissut minulle ja yhdelle israelilaisista kaulaan sellaiset jäljet, että heikompia hirvitti. Aamupäivän asiaa pohdittuamme päätimme tarttua oppaamme tarjoukseen kamelin vuokraamisesta illan, ja oikeastaan koko retken pääohjelmanumeroa varten. Tämä oli Erta Alen (afarin kielellä "siellä on tulivuori", mitä sitä tekemään asioista hankalia) tulivuorelle kiipeäminen ja maailman ainoaan pysyvään laavajärveen kurkistaminen. Tämä osoittautuikin hyväksi päätökseksi, sillä lenneltyämme autossa ylös alas sivulle ja viistoon hiljaa ja kovaa kaksi tuntia (jonka aikana etenimme 20km, tämä oli nyt se maailman huonoin tie. En väitä vastaan) ja päästyämme vuoren juurelle Riikalta lensi lounas pihalle ja olo oli muutenkin surkea. Itse puolestani voin paremmin kun kertaakaan Danakiliin saapumisen jälkeen, joten päätös oli helppo. Minua varten varmuuden vuoksi vuokrattu kameli lastattiin Riikalla ja äärimmäisen raastavan ("hellowelcomevolcanogoodcamelhellohello") oppaan johdolla matka vuoren huipulle pimeyden vallitessa alkoi. Huipulla olo oli urheilutermein "kaikkensa antanut", mutta kurkistus kraaterissa pulppuilevaan laavaan sai pahan olon unohtumaan. Jos toistaisin itseäni, sanoisin että ylhäällä kaikki oli todella epätodellisen tuntuista, mutta koska en toista itseäni, en sano. Katso kuvat jne. Lyhyiden unien jälkeen käytiin vielä kurkistelemassa porisevaa pataa päivänvalon ensi säteiden värjäämänä ennen matkaa alas. Riikankin vointi oli kohentunut hurjasti, ja näin ollen päätimme pistää kamelimatkan puoliksi. Edellisillan kokemuksiensa perusteella Riikka pystyikin toteamaan että kamelilla vuorelle nouseminen on paljon mukavampaa touhua kuin sieltä laskeutuminen, eikä minun, vuoroni saatuani tarvinnut tätä epäillä. Sen noin kymmenen minuuttia kestäneen "tässä se Hietasen suvun toivo laskettelee kamelilla tulivuorenrinnettä, mitäs sinne loskasuomeen"-tunteen jälkeen tuska pakaroissa ja haarovälissä oli sitä luokkaa että kirosin mielessäni kaikki ne ihmiset, jotka osallistuivat siihen salaliittoon jonka toimesta kylää oli yön aikana siirretty kilometritolkulla kauemmas tulivuoresta.

Olisi kuitenkin liioittelua sanoa, että homma juurikaan helpottui tämän jälkeen. Kun siirryimme autoihin, edessä oli jälleen edellispäivältä tuttu hirviötie. Tällä kertaa kuitenkin kuskeilla tuntui olevan tuplavauhti päällä edessä siintävän kotiinpaluun huumassa, ja kyyti oli entistä höykyttävämpää. Me takapenkin reppanat olimme vähän väliä hyvin mielikuvituksellisissa asennoissa, eikä osumilta vältytty. Auton kaartaessa pöpeliköstä ihanalle, mustalle ja tasaiselle asfaltille, kuului matkustamosta sellainen helpotuksen huokaus että auto oli nousta ilmaan.

Loppumatka Mekeleen menikin syvässä unessa. Perillä emme käyneet kovinkaan pitkiä neuvotteluja siitä, olisimmeko seuraavana aamuna kuudelta kyttäämässä bussia seuraavaan kohteeseemme Lalibelaan kuten olimme voimiemme tunnossa ajatelleet. Varsinkin kun israelilaiset neuvoivat meille edellistä hotelliamme edullisemman ja muuten suunnilleen samantasoisen hotellin, päättivät aasit viettää yhden päivän Mekelessä päiväohjelmalla ei-niin-mitään. Tämä tekikin oikein hyvää. Ainoa mainitsemisen arvoinen asia (melkein) tapahtui iltapalalla, jota varten suuntasimme vakiowifipaikkaamme, lähimpään hienoon hotelliin. Hotellissa oli jotenkin jännittynyt tunnelma ja ihmisillä ykköset yllä. Kun meidät vielä ohjattiin baarin puolelle syömään, päätimme kysyä mitä oli tekeillä. Meille kerrottiin, että Etiopian ortodoksikirkon patriarkka Abuna Matias olisi tulossa syömään. Tästä innostuneina jäimme odottelemaan tilanteen kehitystä. Joidenkin tuntien jälkeen hotellin henkilökunta tuntui luovuttavan ja alkoi ohjata muita sisääntulijoita istumaan paraatipaikoille. Patriarkka (ja sivumennen sanoen wifi) olivat tehneet oharit. Pettyneinä siirryimme sängyn pohjalle. Lepopäivä teki tehtävänsä. Kun koitti olla siellä bussiasemalla aamukuudelta, paikalla oli kaksi terhakkaa aasia valmiina kohtaamaan Etiopian turistirysistä kuuluisimman, Lalibelan tarunhohtoiset kalliokirkot. Danakiliin menemistä aasit eivät voi suositella kenellekään, mutta lupaavat että sille, joka paikalle tästä huolimatta menee, kokemus on ikimuistoinen, ja sitä kuitenkin ennen kaikkea ja kaikesta huolimatta siinä hyvässä mielessä. Ei liene pelkkää mainosjargonia sanoa, että sellaista paikkaa ei ole toista.

- Heikki

Etiopian alkulähteillä

Vuoristokokemuksen runtelemina aasit saapuivat mystiseen Aksumin kaupunkiin nuutuneina. Maagisen tunnelman saattoi aistia jo heti pienen kävelylenkin jälkeen. Ehkä se johtui siitä, että kovin montaa kaupustelijaa ei ilmaantunut jokaisen korttelin jälkeen aasien kimppuun. Värikkäät rakennukset ja leppoisa tunnelma saivat aasien mielenkiinnon todella heräämään ja aistit valpastumaan. Paikka tuntui olevan kuuluisa myös erittäin värikkäistä ja näyttävistä isoista koreista, joita aasit näkivät heti torilla, jonne käsityöläiset olivat tulleet niitä myymään paikallisille välittäjille.  Sähköinen tunnelma johtui varmasti myös siitä, että Aksum on Etiopian ortodoksikristittyjen pyhin paikka. Sanotaanhan itse liitonarkin majailevan yhdessä Aksumin kirkoista.

 

Arkki saapuu Etiopiaan

Etiopian kansalliseepoksen Kebra Negastin mukaan kaunein nainein maan päällä, (huom. hänellä sanottiin olevan karvaiset sorkkajalat) Saban kuningatar Makeda, Aksumin muinainen hallitsijatar, matkusti Jerusalemiin kuningas Salomon viisauksia kuulemaan (vrt. 1. Kun. 10 ja 2. Aik. 9). Salomo viehättyi kovasti kuningattaren kauneudesta ja päätti vietellä tämän ovelalla juonellaan. Salomo antoi kuningattaren jäädä vieraakseen sillä ehdolla, ettei tämä ottaisi itselleen mitään kuninkaalle kuuluvaa. Kuningatar, rikas kun oli itsekin, tyrmistyi Salomon epäilyistä ja suostui sopimukseen. Kuningas Salomo järjesti isot pidot, joissa kuningatar söi suolaista ja mausteista ruokaa vatsan täydeltä. Yöllä kuningatar heräsi kovaan janoon ja unenpöpperöissään kurotti lähimmän vesiastian luo. Juotuaan vettä kuningas Salomo voitonriemuissaan riensi ilmoittamaan, että kuningatar oli ottanut hänen omaisuuttaan. Kuningatar yritti väittää vastaan sanoen, että sehän on vain vettä, johon Salomo totesi viisaana, että mikään ei ole arvokkaampaa maan päällä kuin vesi. Tämän vierailun tuloksena Sheban kuningatar synnytti pojan, Menelikin, ja näin Etiopian kuninkaallinen suku sai alkunsa. Ehkä Salomo sai lopulta katua tekosiaan, sillä Menelik palasi aikanaan omalta Jerusalemin matkaltaan laukku hieman painavampana. Liitonarkki kulkeutui nimittäin hänen mukanaan likavaatteiden seassa Etiopiaan.

 

Liittyipä Aksumin valtakauden muinaiseen syntyyn Saban kuningatarta liitonarkkeineen tai ei, melkoisesta kauppamahdista Afrikan ja Aasian solmukohdassa ja mahtavasta valtakunnasta joka tapauksessa oli kyse n. 400-luvulta eKr. alkaen. Uskomatonta on se, että tästä Unescon kohteesta on kaivettu esiin vain 10 prosenttia. Monta mysteeriä on vielä selvittämättä.

Aasit pääsivät paikallisen oppaan mukana katsomaan ensin aluetta, jota käytettiin muinaisten hallitsijasukujen hautapaikkoina. Samalla tavalla kuin Egyptin pyramidit, Aksumin obeliskit ja hautakammiot ilmensivät kunkin hallitsijasuvun mahtia ja rikkauksia. Yhdestä isosta graniittimöhkäleestä veistetyt obeliskit ikkuna- ja ovikaiverruksineen olivat jotenkin outo näky keskellä tavallista asutusta. Keskellä aukiota oleva kaikkein massiivisin pystyssä oleva obeliski vietiin 1937 Mussolinin pröystäilytarpeisiin Italiaan. Takaisin Aksumiin se saatiin vuonna 2005 pitkien diplomaattisten neuvotteluiden jälkeen. 

Aksumin viehättävyys piilee myös siinä, miten pitkä historia ja nykyhetki lomittuvat tosiinsa hauskalla tavalla. Obeliskikentän toisessa päässä on Sheban kuningattaren kylpypaikaksi kutsuttu allas, josta paikalliset käyvät hakemassa vettä pyykinpesua varten. Vuohet ja aasit juoksentelevat sulassa sovussa siinä sivussa. Vähän kauempaa 80-luvun lopussa paikalliset maanviljelijät löysivät sattumalta Rosettan kiven etiopialaisen version, johon on kolmella kielellä kirjattu legendaarisen kuningas Ezanan urotekoja. Siellä se seisoo keskellä ei mitään pienessä majassa juuri siinä paikassa mistä se löytyikin.

Vuohi nettikahvilassa

Aasit tutustuivat myös kristillisen historian mystiseen puoleen ja suuntasivat lounastauon jälkeen viereiselle kirkkoalueelle, Etiopian ortodoksien kaikkeinpyhimpään. Vanhaan kirkkoon sai tutustua vain miespuolinen aasi, joten sillä välin toinen aasi tyytyi kiertelemään uudemmassa kirkossa, joka jo opaskirjan varoitusten mukaan oli näkemisen arvoinen erityisesti siitä syystä, että se kertoo lähinnä rakennuttajansa Haile Selassien hirveästä mausta. Esteettistä silmää se ei kyllä miellyttänyt, mutta tuttuja kertomuksia oli kiva bongailla seiniltä. Lopuksi aasit saivat muiden kuolevaisten kanssa tyytyä vain vilkuilemaan kaukaa sitä kaikkein pyhintä kirkkoa, jossa liitonarkin uskotaan majailevan yhden munkin hellässä hoivassa. Ainakaan mitään kovin erityisiä värinöitä sieltä suunnalta ei valitettavasti välittynyt tällä kertaa. 

Aasit taisivat olla vähän liian innoissaan uusista tuttavuuksistaan, nimittäin kameleita alkoi ilmaantua enenevissä määrin näköpiiriin joka puolella. Seuraavaksi olikin tarkoitus tutustua vielä lähemmin kameleihin ja Etiopian haasteellisimpaan maastoon Da

nakilissa. Tästä Via Dolorosasta lisää seuraavassa numerossa!

Siellä se liitonarkki majailee

-          Riikka  

Aasit yläilmoissa

Meille luvattiin että Gonderin bussiasemalta pääsee Debarkiin, muutaman tunnin päässä odottavaan Simien Mountains National Parkin vaellusreittien alkupisteeseen "koska vaan". Näin ollen valitsimme kello puoli kymmenen. Oltuamme asemalla noin 15 sekuntia juoksi meitä vastaan mies huutaen "debarkdebarkdebark" katseen kiertäessä väkijoukossa. Tartuimme häntä hihasta ja hän vei meidät minibussille, veloitti meiltä asiaankuuluvan hinnan (ei enempää eikä vähempää), tuuppasi meidät sisään ja bussi lähti liikkeelle. Ei siis katteettomia lupauksia.

Matkalla Debarkiin aloimme jo saada osviittaa tulevasta. Pikkubussin toisella sivulla aukeni vähän väliä sellaisia rotkoja, että oli suuri onni, että Matti Rintamäki ei ollut ratissa. Saavuimme määränpäähämme, joka oli lännenelokuvista tuttu, yhden kadun varrelle rakentunut pikkukaupunki. Se ei erottunut juuri niistä monista hökkelikylistä, joiden ohi aasien matka on jo kulkenut paitsi korkeintaan sillä, että hintataso oli kolminkertainen. Kansallispuistoon aikovilla kun ei ole juuri muuta vaihtoehtoa kun viettää yö kylässä vaellukseen liittyvien byrokratiakiemuroiden vuoksi, elleivät he sitten ole jonkun matkatoimiston järjestämällä pakettimatkalla.

Näitä paketteja ja niiden kaupustelijoita tosiaan riitti. Innokkain kauppamies, ystävämme Fenta (lausutaan Fanta) koputti klo 21:45 maanantai-iltana hotellihuoneemme oveen ilmoittaen että nyt olisi vielä parempi tarjous. Jälkikäteen ajateltuna Fentan viimeisin diili olisi jo ollut ihan kilpailukykyinen, ottaen huomioon että se sisälsi kyydit, kokit, ruuat ja kaikki. Aasien omatoimimatkailu tuli lopulta vain muutaman hitusen halvemmaksi ja sisälsi varmasti huomattavan paljon enemmän säätämistä ja jännittäviä tilanteita. Toisaalta se sisälsi myös huomattavan paljon vähemmän voimainsa tunnossa startanneita ja muulin selässä reissun lopettaneita ranskalaisherrasmiehiä, migreeniä potevia japanilaisia sekä muita ryhmämatkailun ilopillereitä. Tilinpäätös lienee sittenkin positiivinen.

Luonnonpuiston toimistohenkilökunta oli selkeästi samaa maata Gonderin bussiaseman väen kanssa. Saapuessamme toimistolle oli lounastauko, ja istuimme odottamaan. Seuraavan parin tunnin perusteella tämä oli se pakollinen syvän hengenvedon hetki, joka edeltää jokaista kiihkeää urheilusuoritusta. Kun iso pyörä lähti pyörimään, meidät johdettiin kädestä pitäen kaikkien eri vaiheiden läpi. Saattaja tosin vaihtui lennosta silloin tällöin, emmekä aina edes huomanneet minne edellinen asiamies hävisi, mutta homma eteni. Sahasimme Debarkin pääkadun pari kertaa päästä päähän, ja lopputuloksena meillä oli kartta, retkikeitin, kattila, pari litraa kerosiiniä, asiaankuuluvat luvat, autokyyti pois puistosta (ja jopa vaelluksen jälkeinen kyyti Debarkista Aksumiin), "kylän parhaan supermarketin" osoitetiedot, vierailu ko. supermarketiin (samanlainen vaja kuin muutkin kylän kaupat, myöskin täsmälleen samanhintainen) ostoksineen hoidettuna, reittisuunnitelma kolmelle päivälle tehtynä ja "scout" (aseistettu puistonvartija, jota ilman vaeltaminen on kielletty) palkattuna sekä lähtö sovittuna seuraavaksi aamuksi seitsemältä hotellin ovelta. Kaikissa väleissä raha vaihtoi omistajaa täsmälleen toimistossa esillä olevien listojen mukaan, poikkeuksena keittovälineet, jotka olivat jostain syystä maksoivat vähemmän. Sen lisäksi meidän piti maksaa scoutille yhdestä lisäpäivästä, koska viimeisen päivän matka on "tuplamatka" sekä 20 birriä (vajaa 80 eurosenttiä) "automaksua" siitä, että meidät noudetaan puistossa. Ensinmainittu hämmensi, koska kyseisen päivämatkan tekee jotakuinkin jokainen puistoon matkaava, ja jälkimmäinen pienuudestaan huolimatta raivostutti, koska sikahintoja kiskova yksityisautomafia, joka kontrolloi puiston liikennettä ei voinut tällaista mitätöntä kädenojennusta tehdä. Kummassakaan ei kuitenkaan ollut joustonvaraa, vaan ihan manageria myöten selitettiin että näin se vaan on kolmen päivän reissuilla. Mene ja tiedä.

Pää vielä hieman pyörällä kaikesta järkkäilystä hoidimme pakkauksen hienosäädöt ja vetäydyimme nukkumaan. Näin olimme aamulla valmiina sovittuun aikaan tapaamassa scoutiamme, joka hänkin tuli paikalle melkein täsmällisesti. Hänen nimensä oli ehkä Mujah (emme ikinä saanet ihan kunnolla selvää), mutta meidän lämpimissä muistoissamme hän pysyy aina ja ikuisesti Raimona. Kaveri näytti nimittäin aivan pienikokoisemmalta, etiopialaisemmalta versiolta serkkuni appiukolta Puskalan Raimolta, ja kolmen päivän tuttavuuden perusteella on myös yhtä hieno mies.

Raimoa seuraten suuntasimme ensin Debarkin sivukujille, sitten peltojen, jokien ja talojen täplittämälle maaseudulle ja lopulta puuskuttaen luonnonpuiston jylhiin maisemiin. Raimon englannintaito koostui lähinnä sanoista stop, wait, okay, camp site, lodge, gelada baboon sekä hänen hänen tavaramerkkinsä ja ilmeinen lempisanansa good. Kommunikaatio sujui kuitenkin erinomaisesti. Ainoa epäonnistuminen sattui ensimmäisen päivän lounaspaikan kanssa. Luulimme selittäneemme syövämme Buyit Rasin leiripaikan "lodgella", josta saisi edullista retkiruokaa. Raimo kuitenkin johdatti meidät n. kilometrin tästä paikasta eteenpäin Simien Lodgeen, Afrikan korkeimmalla sijaitsevaan hotelliin. Olimme kuitenkin nälissämme eikä takaisinpaluu houkuttanut, joten ajattelimme että kerrankos sitä. Hotellin lounashinnat sijaitsivat samoissa korkeuksissa hotellin itsensä kanssa, mutta onneksi sentään valtavaa hintaa kompensoi ruuan maku, joka oli etäisesti miellyttävämpi kuin keskimääräisessä kengänpohjassa. Kokonaisuutena ei siis jatkoon. Riikka vakuuttaa, että Raimo oli myöhemmin tästä kuullessaan hyvin pahoillaan.

Lounaan jälkeen Raimo hoputti meitä eteenpäin, että ennättäisimme leiripaikallemme Sankaberiin ennen pimeää. Hoputus otti päähän, mutta sen ansiosta tai siitä huolimatta saavuimme lopen uupuneina  perille muutama tunti ennen auringonlaskua. Sitten alkoi taiteilu retkikeittimen kanssa. Jo tässä vaiheessa kerosiini oli tehnyt sen, mistä se tunnetaan vähintään yhtä hyvin kuin sen polttoaineominaisuuksista ja kaikki rinkassani haisi oikein miellyttävältä. Raimo oli äärimmäisen kiinnostunut keittimestä ja hääräsi kanssamme sen kimpussa ahkerasti. Laite oli äärimmäisen herkkä tuulelle ja muutenkin aivan susi. Muutaman tunnin tappelun jälkeen meillä oli muutama litra keitettyä juomavettä, kattilallinen tonnikalapastaa (josta Raimo ei pitänyt) sekä todella kypsä fiilis. Päädyimme ostamaan keittopalvelut naapurileirin kokeilta. Tämä olikin hyvä järjestely muuten, paitsi että juomavedesämme oli hieman liian helppo päätellä, mitä naapurit söivät päivälliseksi. Etiopialainen klassikko Key Wote maistui "raikkaana" sivumakuna koko seuraavan päivän. Vedenhakumatkalla näimme myös muutaman etiopianvuorikauriin. Tämä Etiopian tunnuseläin on nykyään äärimmäisen uhanalainen, ja niitä löytyy lähinnä enää Simien-vuorilta.

Yö meni uupumuksen ansiosta raskaassa unessa. Majassa oli korkeudesta huolimatta ihan lämmin, eikä pipoakaan tullut ikävä. Riikka oli nimittäin lahjoittanut omani Raimolle heti kun silmä vältti. Raksun lahjoittama pipo päätyi kuitenkin varmasti hyvään kotiin. Raimo kantoi sitä ylpeydellä, ja suhtautui meihin isällisen huolehtivasti pitäen jokaisessa käänteessä huolen että kamamme olivat tallessa. Toinen, huomattavasti kevyempi matkapäivä Gichin leiriin sujuikin leppoisasti Raimon pomppiessa pulttilukkokivääreineen edellä laulaen kimeällä äänellä hämmentävältä kuulostavia laulujaan. Raimon repussa oli Etiopian suosituimman laulajan Tedy Afron kuva. Musiikkimiehiä.

Matkan kruunasi kahvikupillinen Gichin kylässä, jonka äiti kolmen tyttärensä kanssa perinteisin menoin valmisti. Kahvinmaku vielä suussamme saavuimme kylän takan odottavaan leiriin, josta ennakkotietojen perusteella saisi ruokaa. Viisi ensimmäistä saamaamme vastausta olivat kuitenkin "ei saa ruokaa", "viereisestä talosta saa ruokaa", "ei saa ruokaa, voisin kysyä naapurileirin kokeilta jos saadaan diili aikaan", "saa ruokaa jos maksaa 400 birriä (norm. 50)" ja "voin tehdä teille injeraa ja shiroa, käykö?" Valitsimme viimeisen vaihtoehdon, ja lounas oli näin kuitattu, mutta ongelma oli edelleen todellinen. Illallistakin olisi syötävä. Päätimme ajan kuluksi keittää vettä rakkaalla keittimellämme. Parin tunnin ähinän (Raimo kutsui kaikki kollegansakin auttamaan) jälkeen meillä oli vettä, joka kiehuu epäilemättä "ihan kohta". Luovutimme. Menimme taas nöyränä pakettimatkaajien kokin luokse, ja hän lupasi hoitaa vedenkeiton, vieläpä ilmaiseksi. Häneltä meni kuitenkin hermot kun vettä oli keitetty noin kaksi minuuttia (suositus keittoaika n. 20min) ja teki suurieleisesti selväksi että sehän kiehuu jo ja mitä te hampuusit oikein luulette olevanne kun pakotatte käyttämään kaiken kaasun. Pikkuisen hätääntyneinä käännyimme ryhmän oppaan puoleen ja saimme lopulta keittää vedet (sekä loput tonnikalat ja pastat) avotulella leiripaikan ylläpitäjien majassa. Lisäksi saimme ostettua aamupalan ja seuraavan päivän lounaan pakettimatkaajien keittiöstä hintaan joka oli överi, mutta ei kuitenkaan liian.

Viimeinen, vaikeimmaksi mainostettu vaelluspäivä sujui yllättävän leppoisasti edellisen illan kauhunhetkien jälkeen. Maisemat olivat käsittämättömän jylhiä. Katsellessamme alas neljästätuhannesta metristä täydellisen hiljaisuuden vallitessa oli tunnelma aikamoinen. Pienen särön siihen iski kun maisemaa ihaillessa selän taakse oli jostain ilmaantunut viimeisen retkipäivän ilmiö, joukko pikkupoikia myymässä coca colaa ja käsityötuotteita. Muutaman pojan ryhmä löytyi joka kielekkeeltä, joka oli yksiselitteisen hämmentävää. Raimon johtamana maisemia ja gelada-paviaaneja katsellessa laskeuduimme Chennekin leiriin, josta auto kuljetti meidät takaisin Debarkiin. Vaellus oli todella rankka ja etenkin veden kanssa säätäminen ajoittain ahdistavaa. Joitakin asioita tekisimme toisella kerralla varmasti toisin, ja jos pyytäisit meitä huomenna mukaasi pikku vuoristoretkelle, jättäisimme väliin. Silti, Simien-vuoret olivat henkeäsalpaavan kauniita päivällä ja yön tähtitaivas oli kirkkaudessaan jotain käsittämätöntä. Vaellus oli erinomaisen hieno kokemus, jota ei pois vaihtaisi. Mutta nyt täytyy kyllä ottaa pari päivää ihan iisisti. Puitteet sille tarjoaa muinainen Aksum, matkamme seuraava etappi!

Palataan asiaan!

- Heikki

PS. Vähän aikaa menee, että oppii elämään taas ilman Raimoa, ikävä on kova! -Riikka